Taiteesta toivoa
Levitän ison maalauskankaan pöydälle. Nyt vasta tajusin, mikä tarkoitus tälläkin kankaalla on ollut. Rulla on seissyt mulla nurkassa monta vuotta. Leikkaan siitä 150 cm pitkän kankaan, jonka rajaan maalarinteipillä vielä kuuteen osaan. Tämän ohjeen sain yhdeltä abstraktilta maalauskurssilta. Ohje on kulkenut mukanani siitä asti.
Sitten alkaa tapahtua. Ensimmäinen väri ja veto, toinen kaato, kolmas veto. Pensselit pois, kädet mukaan, tunnustelen ja sivelen kankaan pintaa. Tunnen, kuinka maali leviää sormien alla. Silmät kiinni! Musa täysille. Tunne vie mennessään, kyyneleitä tippuu kankaalle, ne sekoittuvat maaliin. Mikään muu ei oikeastaan tunnu tältä. Sitä on vaikea selittää, mutta uskon, että kun tämän tunnetason löytää, on löytänyt sen tason, jossa kaikki mitä tekee, tapahtuu silkasta ilosta ja intohimosta.
Minun taidematkani on pitkä, se on alkanut joskus, eikä pääty enää ikinä. Koska kerran kun sen oivaltaa, siitä ei enää pääse irti. En tiedä onko kukaan koskaan kärsinyt ”taideaddiktiosta”? Toki addiktioita on kaikenlaisia, enkä ollenkaan vähättele, jos jollain tällainen on. Kaikkea voi tehdä liikaa, kai sitäkin sitten voi.
Oman tyylini löysin pitkän ajan kuluessa. Tein kaikenlaista. Aloitin niin kuin kaikki aloittaa, mallista tekemällä. Niin sen kuuluukin mennä. Seuraamalla ja tutkimalla muiden tyylejä löytyy se oma sieltä jostain. Kukaan ei synny taitelijaksi, mutta kaikki voivat oppia taiteilijaksi. Luovuus jokaisella ihan varmasti löytyy, se tarvitsee vain herätellä sieltä henkiin. Puhaltaa liekkeihin. Jokaisella meillä on omat intohimomme, johon annamme kaikkemme, eikä kukaan voi sitä viedä pois, sitä ei kukaan muu voi kopioida. Se on sinussa itsessäsi, sinun sydämessäsi. Tämän oivaltamalla, alkaa taiteessakin tapahtua asioita.
Se kaikki on sinussa ja lähtee vain sinusta!
Kangas pöydällä täyttyy eri väreistä, ne valuvat lattialle, ne sekoittuvat toisiinsa kuin käärmeet. Annan sen tapahtua. Minulla on muutama väri, joita rakastan, ja niitä juuri nyt katselen kuinka ne alkavat elää. Punainen, vihreä, keltainen, musta ja valkoinen. Seuraavaksi otan kyniä, ja palettiveitsen. Raaputtelen pintaa ja piirtelen viivoja. Teen kaikenlaisia muotoja. Enkä edes huomaa kuinka aika kuluu. On mennyt jo tunteja. Kankaalla soi värien sinfonia!
Irrotan teipit. Nyt minulla on kuusi abstraktia teosta käsissäni, kaikki niistä ovat erilaisia. Olen ihan haltioissani. Se onnistumisen tunne mikä minut valtaa, on se mikä saa jatkamaan tätä tutkimusmatkaani yhä syvemmälle intuitiivisen taiteen maailmaan. Kaikki tiet ovat auki!

Mistä löydän lapsen mielen?
Vuosia maalasin niin kuin se muille sopi, tein mitä muut odottivat minun tekevän. Enkä puhu nyt pelkästään taiteesta. Vaan kaikesta muustakin. Työelämä, ystävyyssuhteet, yhteiskunta… Olinhan kouluttautunut ammattiin, joten yhteiskunta odotti minun tekevän sitä loppuelämäni. Niin minäkin luulin, mutta eihän se niin mennyt. Sairastuin, ja sen myötä kaikki alkoi kääntyä, mutta se kääntyvä pyörä oli niin hidas ja ruosteinen, että sen kääntymiseen meni kauan. Vuosia. Välillä se kääntyminen pysähtyi, ja huomasin meneväni taaksepäin, samalla kaavalla, vaikka koko ajan tunsin voivani huonommin ja huonommin. Joku muukin oli pielessä, kuin vain reumasairauteni. Jatkuvat työuupumiset ja mielenterveysongelmat alkoivat yhä enemmän puskea esille, ja ne alkoivat väistämättä näkyä ja tuntua kaikessa. Fyysisesti kipuilin koko ajan enemmän, reumakivut vahvistuivat, eikä mikään lääkitys auttanut. Ainoa, mikä piti minua jotenkin järjissäni, oli kun sain maalipurkit eteeni ja pääsin viemään tunteita kankaalle. Mutta tein sitä vielä hyvin piilossa. Maalasin koska rakastin sitä, mutta se, minkä muut näkivät, oli jotain ihan muuta.
Rakastin jo silloin abstraktia taidetta. Mutta en tiennyt miten sitä tehdään? Miten sen tunteen saa siihen teokseen? Juuri sen tunteen, mitä monet abstraktit taiteilijat tuntevat niin, että se tuntuu katsojalle asti? Tiedätkö sen fiiliksen, kun käyt näyttelyssä tai törmäät abstraktiin taiteeseen jossain, etkä tajua siitä yhtään mitään? Ensimmäinen ja se kaikkein yleisin tunnetila, joka syntyy abstraktista taiteesta, on ettei sitä ymmärrä. Toinen yleinen mielipide on, ”lapsenikin osaa paremmin”. Aivan varmasti osaa! Koska hän on lapsi. Mutta koitapa itse maalata kuin lapsi, löytää se sama intohimo, ilo ja rakkaus sitä omaa taidettasi kohtaan, jota juuri olet tekemässä. Se on se, mitä minä lähdin etsimään! Se matka on niin pitkä, kuin ihmiselämä. Enkä halua koskaan siltä matkalta palata aikuisten maailmaan.
Onko ymmärtämättömyys sama asia kuin huono taide? Tai onko huonoa taidetta olemassakaan? Mitä tarkoittaa epäonnistuminen? Miksi taiteilijan pitäisi osata jotain? Mitä?
Kipukynnyksillä seisoskelua
1.4.2025
Kivut ovat värittäneet elämääni kauan. Oikeastaan en edes muista sellaista hetkeä jolloin ei kipua olisi ollut. Suvussani kulkee reumasairaudet vahvana perintönä, joten olisi ollut enemmän outoa, jos en olisi siihen porukkaan päässyt. Ensimmäisiä kipuja alkoi ilmaantua ala-asteen aikoihin. Muistan eräänkin aamun, kun selkäni oli niin kipeä etten pystynyt nousemaan sängystä ylös. Näitä tapahtui vielä harvakseltaan, eikä niitä silloin tutkittu lainkaan. Joitain kertoja nilkkani ei toiminut, enkä kyennyt astumaan ollenkaan sillä jalalla. En muista että näistä kivuista tehtiin suurempaa numeroa, mutta lääkärissä tutkittiin montaa muuta asiaa, joista kerron tuonnempana. Olin lapsena oikea kumiukko. Olin todella notkea, ja sen vuoksi puhuttiin silloin jo yli-liikkuvuudesta, mutta diagnoosia tähän ei tullut. Se ei siis selittänyt outoja kipukohtauksia lapsena.
Kivut olivat vuosia poissa, tai ainakaan en niitä huomioinut. Muutamia noidannuolia selässä ja polven pettämisiä oli, mutta ei niitä mitenkään tutkittu. Olin muuten niin hankala tapaus, että aikuisilla oli siinäkin jo tarpeeksi kestämistä. Että vielä muka johonkin sattuisi. Liian matala kipukynnys, sitä sain kuulla jatkuvasti. Aloin uskoa pikkuhiljaa siihen, että vika löytyykin korvien välistä. Näin aikuisena, siis tosi aikuisena, yli viiskymppisenä, olen kyseenalaistanut kaikki maailman kipukynnykset, korkeat ja matalat! Näen punaista kun ihmisiä vertaillaan kipukokemusten kautta. Meistä kukaan ei voi tietää toisen ihmisen kipua tai tunnetilaa. Sen jatkuva vähättely, ja samaan aikaan itsensä nostaminen toisen ihmisen kokemuksen ja tunnetilojen yläpuolelle, on itsekästä ja hyvin epäkohteliasta. Tähän sain tottua lapsena, tähän olen saanut tottua aikuisena. Varmasti moni muukin tähän voi samaistua. On suuri työmaa aina nousta sieltä ylös kun on lyöty matalaksi. Aina sieltä on noustu kumminkin.
Luova ja varsin vilkas mielikuvitukseni on auttanut minua elämään kipujen ja vaikeiden tunnetilojen kanssa. Lapsena harrastin musiikkia ja kävin näytelmäkerhossa. Niihin sain purettua vaikeaa murrosikää ja levotonta mieltäni. Kuvataide kiinnosti jo silloin, mutta en jaksanut keskittyä koulun kuvikseen, koska siellä opiskeltiin teoriaa liikaa. Inhosin kaikkea teoriaa. Mieluummin kirjoitin tarinoita ja runoja ja haahuilin omassa maailmassani. Ylä-aste oli vaikeuksia täynnä. En saanut mistään otetta. Kaikki lipui ohi. Tilalle tuli kaikkea sitä, mitä ei olisi pitänyt tulla, mutta toisaalta, ne kaikki tekivät minusta minut.
Lapsuuteni mörköjä ja muita kavereita
7.4.2025
Olen varmasti yksi monista 70-luvulla syntyneistä, jotka kasvoivat maailmassa, jossa kaikki oli tullut vapaaksi. Alkoholi kuului monen perheen arkeen, koska kaupasta ja kioskeista sai keskiolutta, tupakkaa polttetiin sisällä, autossa ei ollut turvavöitä ainakaan takapenkillä, junissa oli tupakkavaunut, sairaaloissa tupakkakopit ja joissain sairaaloissa sai jopa tupakoida huoneessa erityisluvalla. Baareissa ja ravintoloissa sai lapsetkin olla yömyöhään mukana kun aikuiset joi. Tämä siis minun elämääni. Tästä reseptistä kasvoi kapinamieleni, joka tottakai kokeili kaikkea sitä, mihin mallin oli saanut. Asuin kerrostalo lähiössä, koska isäni työskenteli vieressä olevassa lasitehtaassa ja sai näin ollen työsuhdeasunnon ensin purkukuntoisesta omakotitalosta, sitten myöhemmin, kun itse olin alle neljä, muutimme kerrostaloon, muiden tehtaalla työskentelevien perheiden lailla. Sain paljon kavereita, en ollut koskaan yksin. Mutta koin usein yksinäisyyttä ja pelkoa yksin jäämisestä. Olin äitini ja isäni ainoa yhteinen lapsi, isälläni oli edellisestä liitosta kaksi poikaa, jotka olivat minun ylpeyden aiheeni lapsena. Olin kovin odotettu lapsi. Äitini oli jo yli 30v minut saadessaan, pikkuveljenkin meinasin saada, mutta raskaus jouduttiin keskeyttämään. Äitini työskenteli kaupungilla siivoojana. Olin päiväkodissa jonkun aikaa, mutta en sopeutunut sinne lainkaan, vaan pelkäsin niin että istuin naulakon alla takkien takana piilossa, ja vatsani oli jatkuvasti kipeä. Loppujen lopuksi, ihana mummuni alkoi hoitamaan minua jäädessään itse eläkkeelle. Äitini ajoi minut välillä mummulaan polkupyörällä, ja välillä mummu käveli meidän luo aamuisin minua hoitamaan. Näin mentiin ihan kouluikään asti. Päiväkerhojakin koitettiin, mutta sekään ei minulta luonnistunut. Joku pelko minua ohjasi jo silloin. Pelkoni oli vaikeaa. Aloin jo pienenä saamaan unihalvauksia, jotka olivat karmeita kokemuksia. Ilmeisesti äärimmäisen vilkas mielikuvitukseni ja varhainen stressi, laukaisivat unihalvaukset. Niistä olen kärsinyt tähän päivään asti, mutta opin jo vuosia sitten miten niitä säädellään. Niistä kerron myöhemmin kyllä lisää. Palaan lapsuuteeni taas, nyt pensselit esiin! Moiii!!
Luovasti herkkä
15.5.2025
Olen herkkä ihminen, joku voisi sanoa erityisherkäksi. Ehkä niin onkin. Olen ollut aina valtavan herkkä aistimaan asioita, Rasittavuuteen asti. Intuitio ja vaistot, aistit ja herkkyys. Kuuluuko samaan pakettiin? Minulla ainakin. Aistit ovat aina kuin tuntosarvet päässä, ne kuulostelee, haistelee, maistelee, mitä milloinkin. Fyysiset aistini ovat äärimmäisen herkkä hajuaisti, se on ollut aina, ja monesti kukaan muu ei haista mitään, kun taas itse menen nenä pitkällä etsimässä hajun lähdettä. Sopiva poliisikoira siis! Toinen fyysinen aistiherkkyys on ollut kuulo. Kuulen ja kuuntelen ympäriltä tulevia ääniä. Kuulen pienen pienetkin äänet, ja jos yö ei ole kokonaan hiljainen, en nuku silmäystäkään. Joskus aikanaan työterveydessä kuulotutkimuksessa sanottiin kuuloni olevan poikkeuksellisen tarkka. Sen saivat lapseni huomata yrittäessään hiipiä ohitseni. Vaikka sanovat että onnistuivat, no, ehkä joskus, en myönnä! Nyt jo ikä, olen yli 50v, on tehnyt tehtäväsä, eikä ulkopuolella olevat äänet ole niin voimakkaita kuin ennen. Mutta hajuaisti on edelleen herkkä. Nyt kuunetelen tarkoin mitä mieleni puhuu, mitä sydämelläni on sanottavaa. Ehkä se kuuloherkkyys on siirtynyt sisäisten äänien kuuntelemiseen nyt paremmin. Ainakin uskon niin.
Herkkyys on näyttäytynyt myös muulla tavalla minussa. Luovuus on aina ollut yksi vahvuuksistani. Tai mitä pidetään luovuutena, onko siihen jotain erityistä määrittelyä? Minulle luovuus on muutakin kuin käsitöitä tai taidetta. Se on kykyä ajatella laajemmin. Luovuus on asia, jonka jokainen ihminen voi itsestään löytää. Toisilla ihmisillä siihen vaikuttaa monikin asia. Usein asetamme itsellemme jo valmiiksi tavoitteet niin korkealle, että on oikeasti mahdotonta edes suoriutua niistä, ainakaan siinä aikataulussa kuin olemme itsellemme asettaneet, eli heti. Sitten kun se jokin ei menekkään niinkuin olimme tavoitelleet, tappaa se luovan ajattelun tyystin. Näin saadaan ajattelulla aikaiseksi se, että emme usko omiin kykyihimme toimia luovasti. Ajatuksilla on niin suuri voima. Kun opimme nauttimaan matkasta, hyväksyntä lopputuloksesta on varma! Emme tarvitse tiukkaa itsekritiikkiä kun kysymys on omasta hyvinvoinnistamme. Miksi ruoskimme itseämme? En osaa! En kykene! En onnistu! Ei minusta ole mihinkään! En yritä! Luovutan! En osannut lapsenakaan, joten en nytkään! En kehtaa!…Lista on loputtoman surullinen ja negatiivinen! Pää painuksissa käännymme monen oven takaa pois, koska olemme jo ihan varmoja epäonnistumisestamme, vaikka ei olla edes oven raosta kurkistettu sisään.
Mutta onneksi ajattelua voi muokata, koska se tosiaan on vain ajatuksia. Ei mitään näkyvää tai konkreettista, vaan ajatuksia OMAN päämme sisällä. Jos kerran voimme ajatella negatiivisesti itsestämme, meidän on voitava ajatella myös postiivisesti itsestämme. Kyllä. Jospa vaihtaisimme noihin negatiivisten sanojen tilalle jokin positiivinen sana. Kokeile! Huomaatko miten vaikeaa se on, olemme niin hyvin opettaneet itsemme uskomaan helpommin negatiivista ajattelua, kuin positiivista. Kokeillaan silti, sama positiivisesti ajateltuna =)
Minä osaat! Minä kykenen! Minä onnistun! Minusta on vaikka mihin! Yritän ainakin! En luovuta! En osannut ehkä lapsena, mutta opettelen nyt! Kyllä kehtaan! Keksi sinä lisää!
Uskotko kun sanon, että jos joka päivä ajattelemme näin, alamme pikkuhiljaa uskomaan sitä. Mutta se vaatii työtä ja sitkeää ajattelun muuttamista. Muutos alkaa tuottamaan tulosta, ryhti paranee, hymy on herkemmässä. Usko itseensä kasvaa sitä ruokkimalla. En ole psykologi. Mutta olen monessa sopassa keitetty ja voin kokemuksesta seistä sanojeni takana! Toki taideterapian opinnot ovat antaneet lisää intoa tutkia ihmismieltä ja sen kykyä muuntautua muuttamalla ajattelua positiivisempaan suuntaan.
Palaan asiaan taas pian..ajatelkaa positiivisesti itsestänne!
Jo joutui armas syksy..ja talvi.
18.11.2025
Yhtäkkiä ulkona sataa lunta. Mitä ihmettä tapahtui tässä välissä? Kesä oli ja meni, ja taas se oli liian lyhyt! Mutta, ei haittaa, pidän talvesta, varsinkin täällä maaseudulla, sen ihana valoisuus näkyy heti tämän pimeyden keskellä. Oma piha on aina talvella uskomattoman kaunis. Meillä on paljon puita, ja niiden alla saa linnut rauhassa ruokailla. Rakastan katsella niitä. Joka talvi melkein tulee joku uusi laji lintulaudalle, hömötianen viimeksi.
Tämä vuosi on ollut yhtä myllerystä, niin mielessä kuin ihan konkreettisestikin. Kuopus muutti kesällä kotoa pois, ja nyt äskettäin lensi viimeinenkin poikanen pesästä. Jäätiin ukkokullan kanssa kahdestaan. Outoa. Käyn läpi kaikenlaisia tunteita, ikävää, iloa, ylpeyttä ja pelkoa. Olen tullut äidiksi jo 21 vuotiaana, enkä muista millaista on olla ettei ole vastuussa muusta kuin itsestään. Miten semmoinen tapahtuu? Oma kutkuttava vapauden tunne valtaa välillä mieltä, kun huomaa että koko talo on meidän käytössä, ja saadaan laittaa sen nyt vain itseämme ajatellen. No, ehkä vähän lastenlapsiakin varten. Mutta kuitenkin niin että nyt olemme vain me kaksi tässä. Onneksi ei ostettu aikoinamme tämän isompaa taloa, nyt tämä tuntuu juuri sopivalta =)
Taide kulkee mukana kaikessa elämänmuutoksissani. Puran kaikki tunneasiat taiteeseen. Se on kasvanut minuun kiinni kuin kädet tai jalat. Kun katselen ympärilläni olevaa luontoa, niin ajattelen miten sen saisi vietyä kankaalle. Kun katselen ihmisiä, eläimiä, taivasta ja maata, ajettelen sen taiteeksi. Nappaan sieltä muotoja ja värejä, tunnetta ja kokemusta. Opiskelen jatkuvasti mieleni sisällä, miten, miksi, koska ja kuinka? Taide ja taiteen tekeminen on minua itseäni.
Taidetuokioissa usein tulee vastaan se perus toteamus; en osaa! Taidetuokioiden jälkeen tulee vastaan toteamus; olipas ihanaa! Tässä vähän palaan aiempaan artikkeliini siitä, kuinka positiivinen ajatteleminen ruokkii itse itseään, ja tokihan sen kaikki tietääkin, mutta sen toteuttaminen onkin oma lajinsa. Ei ole helppoa ajatella positiivisesti, ja uskoa omiin kykyihinsä, on paljon helpompaa olla uskomatta, ja pidättäytyä siinä samassa turvallisessa olotilassa. Onneksi näen taidetuokioiden auttavan tässäkin, se on minulle suuri saavutus. Koska tiedän itsekin sen, miten tuosta epävarmuudesta pääsee eroon, enkä tosiaan nyt väitä, että se epävarmuus ei koskaan enää palaa, kyllä palaa, mutta kun siihen on työkaluja miten sen kanssa pärjää, niin elämä muuttuu paljon helpommaksi. Usein taidetuokioita sekoitetaan kursseiksi, joita ne eivät ole. Taidetuokioissa ei opetella taidetta, vaan taide opettaa meitä. Se opettaa meitä pysähtymään ja kuuntelemaan heräilevää luovuuttamme, se opettaa meitä hyväksymään itsemme ja kykymme. On ihanaa kun sivellin liikkuu paperilla tai kankaalla, ja kun se joskus tekee sellaista jälkeä, jota ei olisi uskonut ikinä syntyvän. Kun oma mieli on rauhoittunut, ja hyväksyminen on alkanut, niin oppiminen omasta itsestä on helpompaa. Värit ja tunne opettaa meitä, kun siihen annetaan mahdollisuus.
Taiteen tekeminen on prosessi. Suuret esikuvamme taidemaailmassakaan, eivät saaneet kuvaa kankaalle sormia napsauttamalla, vaan siinä välissä on prosessi joka siihen kuvaan on johtanut. Se prosessi on saattanut kestää vuosia. Joten kun otat siveltimet ja värit ensimmäistä kertaa hyppysiisi, älä odota että teet historiaa ensimmäisellä vedolla. Vaan hyväksy että olet se mitä olet, arvokas ja avoin kaikelle uudelle. Elämä itsessään on upea oppimisprosessi. Nautitaan matkasta!




